Itkijänainen itkee kuollutta miestään ristin juurella. Väisänen A.O kuvaaja 1912-1914 Museovirasto
|
Karjalaiset itkuvirret ja
äänellä itkeminen Karjalainen itkuvirsiperinne on on hyvin vanha kieli ja melodiamuoto voimakkaiden tunteiden sanoittamiselle. Äänellä itkulla itkijä helpottaa omaa tunnekuormaansa, sekä hoitaa yhteisön tasapainoa. Äänellä itkulla yksilö luo yhteyttä omiin ja kuulijan tunteisiin. Itkukielen avulla kommunikoitiin myös suvun vainajille tuonimaisiin. Äänellä itku on vanhan tradition säätelemää valitusrunoutta, joka suuntautuu ulospäin helpotusta ja uutta perspektiivin näkökulmaa ojentaen. Ulospäin suuntautuva toivoa kurkottava valitus on eri asia kuin sisäänpäin sulkeutunut valittaminen, joka ei koskaan ole sopinut suomalaiseen mentaliteettiin. Itkuvirret olivat tärkeä osa karjalaista kulttuuria ja elämänmenoa. Itkijät olivat vanhempia elämää nähneitä naisia, joiden tehtävä oli johdatella yhteisöä eroon ja siirtymiin liittyviä rituaaleja joista merkittävämmät olivat häät ja hautajaiset. Rituaalien ulkopuolella tapahtuvia itkuja kuvataan tilapää- ja arkielämän itkuiksi. Jokaisen naisen tuli osata itkeä. |
Taito oli yhtä tärkeä ja arvostettu kuin kankaan kutominen tai kehrääminen. Kuvakielellinen ja omintakeinen itkukieli omaksuttiin kuulonvaraisesti sukupolvelta toiselle siirtäen. Lapset oppivat itkemisen arkielämän menossa. Tilapää- ja arkielämän itkuissa nainen saattoi purkaa omia tunteitaan. Näillä itkuilla myös toivotettiin tervetulleeksi, hyvästeltiin lähteissä tai osoitettiin kunnioitusta läheisen elämän vaiheista.
Itkukielen kauniissa ja koristeellisessa kielessä korostuu kunnioittava ja lempeä sävy, myös vaikeista elämänkohtaloista itkettäessä. Itkukieli erosi arkikielestä ja se käytti kiertoilmaisuja syystä, että vainajat tuonilmaisissa eivät ymmärtäneet arkipuhetta, myös paholaista pelättiin - suora ilmaus saattoi altistaa vainajan sielun paholaiselle.
Itkuvirsiperinne säilyi osittain muuttumattomana 1900-luvulle asti, toisin perinteen hiipumista alkoi näkyä merkkejä: nuoret eivät enää innostuneet vanhaan tapaan perinteen jatkumisesta. Toinen maailmansota hajotti karjalaisen elämänmuodon ja siirtokarjalaisien sijoittuessa ympäri maata, vanha elämänmuoto miltei povattiin kuolevan. Itkuperinne säilyi kuitenkin harvojen karjalaisnaisien ansiosta ja itkut olivatkin sotien jälkeen karjalaisille tärkeä identiteetin säilyttäjä ja niiden avulla purettiin myös raskaita evakkoajan kokemuksia. Itkuja esitettiin mm. karjalaisilla juhlilla.
Vuosituhannen vaihteessa itkuperinne alkoi nostamaan uudestaan päätään. Syntyi tarve ymmärtää omia karjalaisia juuria ja itkuvirsiperinnettä. Ensimmäisinä itkuvirsistä kiinnostuivat kansanmuusikot.
Tarpeesta nousi kysymys, voiko nykyajan ihminen tuottaa itkuvirsiä omalla kielellään ja nykykulttuurista käsin. Vuonna 1998 järjestettiin ensimmäinen itkuvirsikurssi Äänellä Itkijät ry:n puheenjohtajan toimesta. Vuonna 2001 perustettiin valtakunnallinen, Karjalan Liiton jäsenyhdistys Äänellä Itkijät ry. joka on kouluttanut itkuvirsikursseillaan vuoteen 2020 2230 henkilöä mennessä.
NYKYITKU
Nykyitkusta puhuttaessa tarkoitetaan vanhaan suulliseen traditioon perustuvaa karjalaista äänellä itkua, joka on muovautunut suomalaiseksi nykyitkuksi. Nykyitku on muovautunut aikamme tarpeisiin ja kulttuuriin sopivaksi, nykykielellä ilmaistavaksi muodoksi. Äänellä itkemisen taito taipuu edelleen yksilön tunteiden ilmaisuun. Äänellä itkemisen taito kokoaa itkijät yhteisöön ja sitoo nykyiset ja menneet sukupolvet osaksi jatkumon ketjua. Äänellä itkeminen on yhteisöllinen kokemus, jossa tarpeemme kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy.
Nykyitkijät tekevät itkurunonsa omilla sanoilla perinteistä muotoa seuraten. Itkumelodiat ovat yksilöllisiä ja syntyvät oman itkuprosessin myötä omanlaisikseen sävelpoluiksi.
Nykyitkijä voi tehdä itkuvirtensä miltei mistä tahansa aiheesta, tärkeintä itkurunossa on kokemuksen omakohtaisuus ja aito tunne. Nykyitkijä valmistaa itkunsa omaa tunnetaakkaansa keventääkseen, mutta yhtä hyvin hän voi esittää itkuja julkisesti tai perhejuhlissa. Elävässä itkutilanteessa kuulijalle jaettu itku tulee vastaanotetuksi ja myötäeletyksi joka luo yhteyden ja merkityksen kokemuksen.
ITKUVIRSIKURSSIT JA TYÖPAJAT
Itkuvirsikursseilla opetellaan ja harjoitellaan oman itkuvirren tekemistä ja ohjataan henkilöä oman
itkupolun löytämiseen. Itkupolulla tarkoitetaan yksilöllistä prosessia, jossa lähtökohtana on henkilön tarve tunnistaa ja kohdata sisimmässä oleva tunnelatauma ja ilmaista se itkuvirreksi. Turvallisessa itkupiirityöskentelyssä jaettu itku tulee otetuksi vastaan ja itkijä tulee kohdatuksi. Läsnä on turvallinen yhteisö, joka kannattelee itkijää itkutilanteessa.
Kohdatuksi tulemisen tarjoaa kokemuksen vastaanotetuksi tulemisesta, joka voi olla monelle korjaava kokemus. Ääneen itkiessään omaa kokemustaan henkilö vapautuu tunnekuormasta ja kokemus vahvistaa hänen omaa aitoa persoonallista läsnäoloa ja identiteettiä. Äänellä itkun jakaminen ja kuuleminen on parhaimmillaan hoitavaa ja yhteisöllisyyttä rakentavaa tunneilmaisua.
Itkuvirsikurssilla ja työpajoissa tutustutaan äänellä itkemisen historiaan ja nykyitkuun teoreettisen luennon ja ääninäytteiden avulla. Oman itkun työstämiseen johdatellaan erilaisten keho- liike, mielikuva- ja ääniharjoitusten avulla. Hyödynnän omassa ohjaustyössäni keholähtöisiä menetelmiä ja kuvien kautta työstämistä. Omaa itkuvirttä lähestytään kirjoittamisharjoitusten ja melodiaharjoitusten kautta. Lopuksi oma itku jaetaan turvallisesti ja luottamuksellisesti itkupiirissä.
OMA ITKUPOLKUNI
Tieni itkuvirsien pariin tapahtui vuonna 2017 Äänellä Itkijät ry:n työpajassa. Olin kuullut ja nähnyt 2000 -luvun alussa televisiossa puhuttavan itkuvirsistä, mutta silloin voimakas tunneilmaisu ahdisti minua ja ajan kuluessa unohdin kyseisen perinteen olemassaolon. Ajan mittaan tunneilmaisu ja inhimillinen kasvu alkoivat kiinnostaa minua yhä enemmän ja se kuljetti minut seuraavina vuosina eri terapiamuotojen pariin. Lähdin opiskelemaan taidetta ja innostuin eri taidemuotojen yhdistelemistä. Omassa prosessissani koin taidemuotojen tukevan toipumistani.
Vuonna 2011 sain kutsun liittyä kotipaikkakuntani seurakunnan kuoroon. Iloitsin kovasti kutsusta, sillä olen lapsesta asti halunnut laulaa. Siitä alkoi matkani omaan ääneen, joka ei ole ollut kivuton. Laulaminen on ihanaa ja tervehdyttävää, mutta jos omasta äänestä tuleekin mörkö, kamppaillaan häpeän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Äänelliseen ilmaisuuni tuli ensimmäinen särö vuonna 2012 kun ääneni ei ollutkaan riittävän puhdas laulaakseni kuorossa sopraanoa. Aloitin klassiset laulutunnit Avoimen amk:n laulutunneilla pedioppilaana ja kehityin vuoden aikana paljon. Esiinnyin joulu ja kevätkonserteissa ja sain hyvää palautetta. Seuraavan kesänä jatkoin klassista laulua toisen lauluopettajan intensiivikurssilla. Perehdyin myös harmoniseen yläsävellauluun.
Olin liiankin varma, että saisin opiskella pedioppilaana seuraavatkin kaksi vuotta, sillä koulussa oli oli mahdollista käydä laulutunneilla kolme vuotta. Pettymys oli jäätävä kun minulle ilmoitettiin syksyllä, etten pääsisi jatkoon. Ehdin jo ajatella, että laulaminen oli tässä kun yllättäen lauluopettajani soittikin ja tarjosi opiskelupaikkaa. Seuraavan kaksi lukukautta jatkoin laulua koulussa ja kesällä jatkoin taas intensiivikusseilla opiskelua.
Kolmannesta lukukaudesta olin varma etten tuli valituksi jatkoon ja niin kävi, minua ei valittu. En kuitenkaan lannistunut vaan jatkoin uuden lauluopettajan oppiin vuodeksi. Silloinen lauluopettajani ohjasi minut toisen lauluopettajan oppiin, sanoen, ettei kyennyt viemään minua pidemmälle. Hänen mielestään äänessäni oli potentiaalia jonka kokeneempi lauluopettaja pystyi valjastamaan käyttöön. Jälleen kesätauolla menin intensiivikursseille.
Jatkoin syksyllä toisella lauluopettajalla laulutunteja ja opiskeluoikeuteni säilyessä kolme vuotta, olin hänen oppilaansa sallitun ajan. Kesät kävin edelleen ahkerasti intensiivikursseilla.
Vuonna 2016 liityin ortodoksiseen kuoroon, jolla on ollut vaikutusta siihen miten itkuvirret alkoivat puhutella minua. Itkuvirret ovat erottamaton osa ortodoksista karjalaista kulttuuria.
Vuosi kuorossa laulamisen jälkeen aloin jälleen etsiä kesäkuussa 2017 laulun intensiivikursseja. Silmiini osui itkuvirsikurssi. Kiinnostuin siitä ja lueskelin aiheesta internetistä. Löysin muutaman mielenkiintoisen lehtiartikkelin ja Äänellä Itkijät ry:n nettisivut. Minulla syntyi tarve päästä itkuvirsikurssille, oppia ymmärtämään karjalaisia juuriani ja tätä tunneilmaisun muotoa.
Ilmoittauduin mukaan syksyn kurssille ja elokuussa menin Karjalatalolle itkujen iltaan. Tapasin itkijöitä ja tein työpajassa ensimmäisen itkuvirteni. Työpajassa oli mukana muutama henkilö, mutta eräs jäi mieleeni. Hänen kanssaan käymäni keskustelu siitä, miten henkilö oli menettänyt lauluäänensä kosketti minua. Päivä ja lyhyt kohtaaminen jäi erityisellä tavalla mieleeni.
Syksyn itkuvirsikurssilla tein itkuni näkymättömyydestä ja koin itkutilanteessa purskahtaessani räkäitkuun kuin jokin painava panssari olisi irronnut minusta ja pudonnut kolisten lattialle. Itku vapautti minut vuosia kantamastani surusta.
YHDISTYKSEEN
Itkuvirsikurssin jälkeen koin löytäneeni niiden ilmaisusta jälleen yhden työkalun työkalupakkiini.
Tein työryhmässä 2018 maaliskuussa ensimmäisen "julkisen" itkuvirren: "Paperinen itkuvirsi" - performanssiin. Esitys oli vaikuttava, koin niin itkijänä ja yleisö reakoinnin perusteella vaikuttaneen
yhtä voimakkaasti kuulijoihinkin. Palaute teoksesta työryhmällemme oli mykistävä.
Jatkoin itkuvirsien yhdistämistä omiin teoksiini, tein seuraavaksi installaation ja kokemus oli yhtä vaikuttava jos ei vieläkin voimakkaampi.
Vuonna 2019 minusta tuli Äänellä itkijät ry:n sihteeri ja toimin työssä edelleen. Suhteeni itkuvirsiin on vuosien aikana syventynyt ja tietotaitoa on tullut lisää. Toimin itkuvirsikouluttajana ja luennoin mielelläni aiheesta.
Itkuvirsien rinnalla suhteeni omaan ääneen on ollut viime vuosina vaihteleva. Olen tehnyt äänelläni upeita asioita, laulanut paljon ja esiintynyt. Olen opiskellut jonkun aikaa laulua musiikin perusopinnoissa, mutta jättänyt opinnot kesken syystä, että koin olevani surkea. Käyn edelleen klassisen laulun tunneilla ja "otan laulusta kaiken irti". Silti kipuilen oman äänellisen häpeäni ja riittämättömyyden tunteen kanssa, ettei ikinä riitä laulajana yhtikäs mihinkään - onko minulla edes oikeutta laulaa! Olen yrittänyt, jopa päättänyt lopettaa laulamisen, mutta pyristeltyäni turhaa ymmärsin, että olen aivan liian syvällä suossa, en kykene lopettamaan. Kipuilu on vienyt minua kuin ennalta määräten suuntaan missä aloin tutkia kipuni syytä. Löysin autenttisen ja terapeuttisen äänen. Aloin miettiä, että ääni on enemmän kuin pelkkä taiteellisesti hiottu laulu. Ääni on osa persoonaamme ja identiteettiämme. Vuonna 2020 löysin matkalla omaan ääneeni Hevilaulun. Hevilaulussa on yllättävän sama kokemus kuin itkuvirsissä, tunne puretaan itsestä ulos.
Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut laulamisen mindset puoleen ja saanut kuulla eri lauluopettajilta ja laulutunneilla käyneiltä laulun harrastajilta, etten suinkaan ole ainoa riittämättömyyden tunteideni kanssa. Ääni liikuttaa meitä, se on herkkä instrumentti johon vaikuttaa kaikki. Äänellinen työskentely nostaa esiin vanhoja triggereitä. Olen ymmärtänyt, että ääni on yksi vahvempia työkaluja purkaa itsessä olevia asioita. Apealla kyyneliin sortuvilla melodialla pääsemme syviin tunteisiimme käsiksi. Melodia koskettaa syvemmältä kuin sanat, mutta sanojen avulla luomme muodon sille minkä pitääkin purkautua sisimmästämme ulos.
Itkukielen kauniissa ja koristeellisessa kielessä korostuu kunnioittava ja lempeä sävy, myös vaikeista elämänkohtaloista itkettäessä. Itkukieli erosi arkikielestä ja se käytti kiertoilmaisuja syystä, että vainajat tuonilmaisissa eivät ymmärtäneet arkipuhetta, myös paholaista pelättiin - suora ilmaus saattoi altistaa vainajan sielun paholaiselle.
Itkuvirsiperinne säilyi osittain muuttumattomana 1900-luvulle asti, toisin perinteen hiipumista alkoi näkyä merkkejä: nuoret eivät enää innostuneet vanhaan tapaan perinteen jatkumisesta. Toinen maailmansota hajotti karjalaisen elämänmuodon ja siirtokarjalaisien sijoittuessa ympäri maata, vanha elämänmuoto miltei povattiin kuolevan. Itkuperinne säilyi kuitenkin harvojen karjalaisnaisien ansiosta ja itkut olivatkin sotien jälkeen karjalaisille tärkeä identiteetin säilyttäjä ja niiden avulla purettiin myös raskaita evakkoajan kokemuksia. Itkuja esitettiin mm. karjalaisilla juhlilla.
Vuosituhannen vaihteessa itkuperinne alkoi nostamaan uudestaan päätään. Syntyi tarve ymmärtää omia karjalaisia juuria ja itkuvirsiperinnettä. Ensimmäisinä itkuvirsistä kiinnostuivat kansanmuusikot.
Tarpeesta nousi kysymys, voiko nykyajan ihminen tuottaa itkuvirsiä omalla kielellään ja nykykulttuurista käsin. Vuonna 1998 järjestettiin ensimmäinen itkuvirsikurssi Äänellä Itkijät ry:n puheenjohtajan toimesta. Vuonna 2001 perustettiin valtakunnallinen, Karjalan Liiton jäsenyhdistys Äänellä Itkijät ry. joka on kouluttanut itkuvirsikursseillaan vuoteen 2020 2230 henkilöä mennessä.
NYKYITKU
Nykyitkusta puhuttaessa tarkoitetaan vanhaan suulliseen traditioon perustuvaa karjalaista äänellä itkua, joka on muovautunut suomalaiseksi nykyitkuksi. Nykyitku on muovautunut aikamme tarpeisiin ja kulttuuriin sopivaksi, nykykielellä ilmaistavaksi muodoksi. Äänellä itkemisen taito taipuu edelleen yksilön tunteiden ilmaisuun. Äänellä itkemisen taito kokoaa itkijät yhteisöön ja sitoo nykyiset ja menneet sukupolvet osaksi jatkumon ketjua. Äänellä itkeminen on yhteisöllinen kokemus, jossa tarpeemme kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy.
Nykyitkijät tekevät itkurunonsa omilla sanoilla perinteistä muotoa seuraten. Itkumelodiat ovat yksilöllisiä ja syntyvät oman itkuprosessin myötä omanlaisikseen sävelpoluiksi.
Nykyitkijä voi tehdä itkuvirtensä miltei mistä tahansa aiheesta, tärkeintä itkurunossa on kokemuksen omakohtaisuus ja aito tunne. Nykyitkijä valmistaa itkunsa omaa tunnetaakkaansa keventääkseen, mutta yhtä hyvin hän voi esittää itkuja julkisesti tai perhejuhlissa. Elävässä itkutilanteessa kuulijalle jaettu itku tulee vastaanotetuksi ja myötäeletyksi joka luo yhteyden ja merkityksen kokemuksen.
ITKUVIRSIKURSSIT JA TYÖPAJAT
Itkuvirsikursseilla opetellaan ja harjoitellaan oman itkuvirren tekemistä ja ohjataan henkilöä oman
itkupolun löytämiseen. Itkupolulla tarkoitetaan yksilöllistä prosessia, jossa lähtökohtana on henkilön tarve tunnistaa ja kohdata sisimmässä oleva tunnelatauma ja ilmaista se itkuvirreksi. Turvallisessa itkupiirityöskentelyssä jaettu itku tulee otetuksi vastaan ja itkijä tulee kohdatuksi. Läsnä on turvallinen yhteisö, joka kannattelee itkijää itkutilanteessa.
Kohdatuksi tulemisen tarjoaa kokemuksen vastaanotetuksi tulemisesta, joka voi olla monelle korjaava kokemus. Ääneen itkiessään omaa kokemustaan henkilö vapautuu tunnekuormasta ja kokemus vahvistaa hänen omaa aitoa persoonallista läsnäoloa ja identiteettiä. Äänellä itkun jakaminen ja kuuleminen on parhaimmillaan hoitavaa ja yhteisöllisyyttä rakentavaa tunneilmaisua.
Itkuvirsikurssilla ja työpajoissa tutustutaan äänellä itkemisen historiaan ja nykyitkuun teoreettisen luennon ja ääninäytteiden avulla. Oman itkun työstämiseen johdatellaan erilaisten keho- liike, mielikuva- ja ääniharjoitusten avulla. Hyödynnän omassa ohjaustyössäni keholähtöisiä menetelmiä ja kuvien kautta työstämistä. Omaa itkuvirttä lähestytään kirjoittamisharjoitusten ja melodiaharjoitusten kautta. Lopuksi oma itku jaetaan turvallisesti ja luottamuksellisesti itkupiirissä.
OMA ITKUPOLKUNI
Tieni itkuvirsien pariin tapahtui vuonna 2017 Äänellä Itkijät ry:n työpajassa. Olin kuullut ja nähnyt 2000 -luvun alussa televisiossa puhuttavan itkuvirsistä, mutta silloin voimakas tunneilmaisu ahdisti minua ja ajan kuluessa unohdin kyseisen perinteen olemassaolon. Ajan mittaan tunneilmaisu ja inhimillinen kasvu alkoivat kiinnostaa minua yhä enemmän ja se kuljetti minut seuraavina vuosina eri terapiamuotojen pariin. Lähdin opiskelemaan taidetta ja innostuin eri taidemuotojen yhdistelemistä. Omassa prosessissani koin taidemuotojen tukevan toipumistani.
Vuonna 2011 sain kutsun liittyä kotipaikkakuntani seurakunnan kuoroon. Iloitsin kovasti kutsusta, sillä olen lapsesta asti halunnut laulaa. Siitä alkoi matkani omaan ääneen, joka ei ole ollut kivuton. Laulaminen on ihanaa ja tervehdyttävää, mutta jos omasta äänestä tuleekin mörkö, kamppaillaan häpeän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Äänelliseen ilmaisuuni tuli ensimmäinen särö vuonna 2012 kun ääneni ei ollutkaan riittävän puhdas laulaakseni kuorossa sopraanoa. Aloitin klassiset laulutunnit Avoimen amk:n laulutunneilla pedioppilaana ja kehityin vuoden aikana paljon. Esiinnyin joulu ja kevätkonserteissa ja sain hyvää palautetta. Seuraavan kesänä jatkoin klassista laulua toisen lauluopettajan intensiivikurssilla. Perehdyin myös harmoniseen yläsävellauluun.
Olin liiankin varma, että saisin opiskella pedioppilaana seuraavatkin kaksi vuotta, sillä koulussa oli oli mahdollista käydä laulutunneilla kolme vuotta. Pettymys oli jäätävä kun minulle ilmoitettiin syksyllä, etten pääsisi jatkoon. Ehdin jo ajatella, että laulaminen oli tässä kun yllättäen lauluopettajani soittikin ja tarjosi opiskelupaikkaa. Seuraavan kaksi lukukautta jatkoin laulua koulussa ja kesällä jatkoin taas intensiivikusseilla opiskelua.
Kolmannesta lukukaudesta olin varma etten tuli valituksi jatkoon ja niin kävi, minua ei valittu. En kuitenkaan lannistunut vaan jatkoin uuden lauluopettajan oppiin vuodeksi. Silloinen lauluopettajani ohjasi minut toisen lauluopettajan oppiin, sanoen, ettei kyennyt viemään minua pidemmälle. Hänen mielestään äänessäni oli potentiaalia jonka kokeneempi lauluopettaja pystyi valjastamaan käyttöön. Jälleen kesätauolla menin intensiivikursseille.
Jatkoin syksyllä toisella lauluopettajalla laulutunteja ja opiskeluoikeuteni säilyessä kolme vuotta, olin hänen oppilaansa sallitun ajan. Kesät kävin edelleen ahkerasti intensiivikursseilla.
Vuonna 2016 liityin ortodoksiseen kuoroon, jolla on ollut vaikutusta siihen miten itkuvirret alkoivat puhutella minua. Itkuvirret ovat erottamaton osa ortodoksista karjalaista kulttuuria.
Vuosi kuorossa laulamisen jälkeen aloin jälleen etsiä kesäkuussa 2017 laulun intensiivikursseja. Silmiini osui itkuvirsikurssi. Kiinnostuin siitä ja lueskelin aiheesta internetistä. Löysin muutaman mielenkiintoisen lehtiartikkelin ja Äänellä Itkijät ry:n nettisivut. Minulla syntyi tarve päästä itkuvirsikurssille, oppia ymmärtämään karjalaisia juuriani ja tätä tunneilmaisun muotoa.
Ilmoittauduin mukaan syksyn kurssille ja elokuussa menin Karjalatalolle itkujen iltaan. Tapasin itkijöitä ja tein työpajassa ensimmäisen itkuvirteni. Työpajassa oli mukana muutama henkilö, mutta eräs jäi mieleeni. Hänen kanssaan käymäni keskustelu siitä, miten henkilö oli menettänyt lauluäänensä kosketti minua. Päivä ja lyhyt kohtaaminen jäi erityisellä tavalla mieleeni.
Syksyn itkuvirsikurssilla tein itkuni näkymättömyydestä ja koin itkutilanteessa purskahtaessani räkäitkuun kuin jokin painava panssari olisi irronnut minusta ja pudonnut kolisten lattialle. Itku vapautti minut vuosia kantamastani surusta.
YHDISTYKSEEN
Itkuvirsikurssin jälkeen koin löytäneeni niiden ilmaisusta jälleen yhden työkalun työkalupakkiini.
Tein työryhmässä 2018 maaliskuussa ensimmäisen "julkisen" itkuvirren: "Paperinen itkuvirsi" - performanssiin. Esitys oli vaikuttava, koin niin itkijänä ja yleisö reakoinnin perusteella vaikuttaneen
yhtä voimakkaasti kuulijoihinkin. Palaute teoksesta työryhmällemme oli mykistävä.
Jatkoin itkuvirsien yhdistämistä omiin teoksiini, tein seuraavaksi installaation ja kokemus oli yhtä vaikuttava jos ei vieläkin voimakkaampi.
Vuonna 2019 minusta tuli Äänellä itkijät ry:n sihteeri ja toimin työssä edelleen. Suhteeni itkuvirsiin on vuosien aikana syventynyt ja tietotaitoa on tullut lisää. Toimin itkuvirsikouluttajana ja luennoin mielelläni aiheesta.
Itkuvirsien rinnalla suhteeni omaan ääneen on ollut viime vuosina vaihteleva. Olen tehnyt äänelläni upeita asioita, laulanut paljon ja esiintynyt. Olen opiskellut jonkun aikaa laulua musiikin perusopinnoissa, mutta jättänyt opinnot kesken syystä, että koin olevani surkea. Käyn edelleen klassisen laulun tunneilla ja "otan laulusta kaiken irti". Silti kipuilen oman äänellisen häpeäni ja riittämättömyyden tunteen kanssa, ettei ikinä riitä laulajana yhtikäs mihinkään - onko minulla edes oikeutta laulaa! Olen yrittänyt, jopa päättänyt lopettaa laulamisen, mutta pyristeltyäni turhaa ymmärsin, että olen aivan liian syvällä suossa, en kykene lopettamaan. Kipuilu on vienyt minua kuin ennalta määräten suuntaan missä aloin tutkia kipuni syytä. Löysin autenttisen ja terapeuttisen äänen. Aloin miettiä, että ääni on enemmän kuin pelkkä taiteellisesti hiottu laulu. Ääni on osa persoonaamme ja identiteettiämme. Vuonna 2020 löysin matkalla omaan ääneeni Hevilaulun. Hevilaulussa on yllättävän sama kokemus kuin itkuvirsissä, tunne puretaan itsestä ulos.
Viimeisen vuoden aikana olen tutustunut laulamisen mindset puoleen ja saanut kuulla eri lauluopettajilta ja laulutunneilla käyneiltä laulun harrastajilta, etten suinkaan ole ainoa riittämättömyyden tunteideni kanssa. Ääni liikuttaa meitä, se on herkkä instrumentti johon vaikuttaa kaikki. Äänellinen työskentely nostaa esiin vanhoja triggereitä. Olen ymmärtänyt, että ääni on yksi vahvempia työkaluja purkaa itsessä olevia asioita. Apealla kyyneliin sortuvilla melodialla pääsemme syviin tunteisiimme käsiksi. Melodia koskettaa syvemmältä kuin sanat, mutta sanojen avulla luomme muodon sille minkä pitääkin purkautua sisimmästämme ulos.
